Joskus tehty/Ammu kootud

Tällä hetkellä on selkeää blogiväsymystä. Käsitöitä teen kylläkin melkein päivittäin, mutta mitään valmista ei ole. Aika kuluu nyt pihalla ja sukkuloidessa Pohjois-Suomen ja Etelä-Viron välillä. Yritän olla äitini seurana niin usein kuin pystyn, vaikka tuhannen kilometrin välimatka  asettaa omat esteensä. On se vaihe elämässä, kun äidin kunto reistailee ja kaukana asuminen painaa jatkuvasti mieltä.

Blogi kirjutamine kipub soiku jääma. Teen küll pea iga päev mingit näputööd, aga midagi valminud pole.
Aeg kulub õues askeldades ja Põhja-Soome ja Lõuna-Eesti vahel pendeldades. Proovin käia tihedamini ema vaatamas, kuigi tuhandekilomeetrine vahemaa loob mõningaid piiranguid. Praegu on selline eluperiood, kus ema tervis tembutab ja kaugel elamine piinab teadagi südametunnistust.

Kaappien siivouksen yhteydessä löysin vuosia sitten neulomani takin, jota olen kevään viileinä päivinä pitkästä aikaa pitänyt. Neule koostuu lukemattomista pikkukeristä enimmäkseen puuvillalankaa, muistaakseni Novita Cotonellaa ja mitä muuta kaikkea 90-luvulla löytyikin. Uskalsin sen jopa pestä koneessa ja näin se tuoksuu taas raikkaalle.

Kappe koristades leidsin ühe vana kampsuni, palju aastaid tagasi kootud. Jahedate kevadilmadega olen selle jälle kasutusele võtnud. Kampsunisse olen kudunud lugematuid lõngajääke, põhiliselt puuvillast ja kõikvõimalikke segusid, mida 90-aastatel müügil oli. Julgesin kampsuni pesumasinasse pista ja nii ta sai värskema lõhna juurde.

Näistä kuvista näkee, miten olen värejä kesken rivin vaihdellut. Sellainen väreillä leikkiminen tarjoaa suunnatonta iloa, mutta arjessa huomaan, että kodin ulkopuolella käytän kuitenkin paljon vähemmän huomiota herättäviä ja pääasiassa yksivärisiä neuletakkeja.

Neil piltidel on näha, kuidas värvid ühel real  vahetusid. Tunnen sellisest värvidega mängimisest sügavat rahuldust, aga kui kodunt välja lähen, haaran selga ikka mingi tagasihoidlikuma ja üldjuhul ühevärvilise kampsuni.